Tanska ja Napoleon | Kieli: Tanska

tanskalaiset historioitsijat ovat liian usein keskittyneet Tanskan ja Englannin suhteisiin vuosina 1799-1815. Kokoomateos Tanska ja Napoleon korjaa tämän puutteen, sillä siinä käsitellään Tanskan ja Ranskan suhteiden vaikutuksia kaikkeen sotilasteknologiaan, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja kansalaiskasvatukseen Tanskassa.

Tanskan suhteet Napoleonin Ranskaan huipentuivat Ranskan ja Tanskan sotaliiton allekirjoittamiseen 31. lokakuuta 1807 Ranskan keisarin metsästysmajalla Fontainebleaussa. Liitto oli Tanskalle käännekohta: se rikkoi lähes 100 vuotta kestäneen perinteen, jonka mukaan Tanska oli pysynyt neutraalina suurvaltojen usein toistuvissa yhteentörmäyksissä. Tanskan päättäjät panivat kansakunnan olemassaolon tulevaisuudesta.

Napoleonin valinta liittolaiseksi vaikutti syksyllä 1807 järkevältä. Kööpenhaminaa oli pommittanut ja pakottanut antautumaan muutamaa kuukautta aiemmin englantilainen piiritysjoukko, joka oli kaapannut laivaston - kansakunnan ylpeyden ja turvan kansainvälisessä politiikassa. Napoleon näytti olevan takaaja, jota Tanska tarvitsi jatkuvassa välienselvittelyssä Englannin kanssa - ja välienselvittelyssä Ruotsin kanssa Norjasta.

Napoleon ei kuitenkaan osoittanut tarvittavaa kiinnostusta Tanskan hyvinvoinnin tai aseman turvaamiseen Skandinaviassa. Tanskan ja Ranskan liitto jatkoi taantumakautta, joka oli alkanut Punaisten taistelusta vuonna 1801, jatkui sotatilaan Englannin kanssa vuodesta 1807 ja vuoden 1813 valtionkonkurssiin ja päättyi eroon Napoleonista ja Norjan menettämiseen vuonna 1814.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Per Stig Møller, jälkisanat Lally Hoffmann ja kirjoittajina Lars Bangert Struwe, Eric Lerdrup Bourgois, Søren Mentz, David Fumex, ruotsalainen historioitsija Lars Ericson Wolke, Thomas Lyngby, Tine Damsholt, Ulla Kjær, Kay Søren Nielsen, Hans Christian Berg, Finn Nerland, Niels Høffding ja Ulrik Langen.